Virkin Salotupa

la 20.7. klo 12-15, yhteislaulutilaisuus Salotupa Soi! klo 13-14.30

Salotupa sijaitsee Joutsenon Korvenkylässä lähellä Aholan kylää. Tuvan omistaa nykyisin Joutsenon kotiseutuyhdistys. Vuonna 1985 tuvan lahjoittivat yhdistykselle Selma ja Tyyne Virkki.

Joutsenossa oli salotupia monella kylällä. Virkin salotupa on rakennettu 1800-luvun lopulla. Kesäisin oli tapana viedä lehmät salolle. Salotuvilla hoidettiin ja lypsettiin lehmät sekä tehtiin piimät ja voit. Salotuvalta oli Virkin päätilalle matkaa noin kuusi kilometriä. Tupa oli Virkin tilan käytössä viimeistä kesää 1972. Nykyisin kohde on museoitu ja kertoo entisajan karja- ja maataloudesta.

Salotupa oli ennen pelkkä savupirtti. Rakennus käsitti aluksi vain tuvan, mutta myöhemmin siihen lisättiin niin kutsuttu pikkuhuoneiden puoli. Tuvan uunia on muutettu 1920-luvulla. Tuvassa on esillä perinteisiä maatilan huonekaluja. Porstuassa on vasemmalla naulakko, jossa muun muassa sirpit riippuivat. Kamarissa on nukkumatila ja vaatteiden säilytyspaikka.

Salotuvan ympäristössä on myös läävä, jossa lehmät, kanat ja porsaat saivat suojan öisin. Ulkorakennuksiin kuului läävän lisäksi myös latukka, eli pieni lato sarraimeksi kutsuttu toinen lato sekä savusauna.

Virkin salotupa Joutsenon Korvenkylässä

Salo tupa sijaitsee Korvenkylän salolla lähellä Aholan kylää. Aluetta on yleisesti kutsuttu saloksi. Virkin tila on Korvenkylässä. Tilan numero on 6 ja sen maat ulottuvat alun perin kapeana kaistaleen Korvenkylästä Suokumaan rajoille saakka eli noin 12 km pitkä ja keskimäärin 500–700 m leveä alue.

Tapana oli viedä lehmät kesäksi salolle. Salotuvalta on päätilalle noin 6 km. Lampaat kanat ja porsaat tulivat mukaan. Saloporsas tapettiin jo varhain syksyllä. Virkintuvan lähistöllä oli salotupia muun muassa Lampisella, Forsmanilla, Myllärisella ja Variksella. Vesivalon maat olivat myös lähellä, mutta heillä ei ollut salotupaa.

Rakennukset

Tupa on rakennettu joskus 1800-luvun lopulla. Vuonna 1987 haastateltu Lydia. (o. s. Virkki) v. 1902 kertoi, että hän vietti kesiään pikkutyttönä tuvalla ja se oli jo silloin vanha ja sellainen kuin se nyt on. Tuvan puoli on entinen savupirtti ja siirretty jostain. Pikkuhuoneiden puoli on samoin siirretty. Sen ikkunat on suurennettu ja puitteet ostettu jostakin.

Lattia on tehty haljakkaista, puun pyöreä puoli on alaspäin. Eristyksenä olivat tuohilevyt ja sammutettu kalkki (sitoo kosteutta). Tuohet olivat myös ikkunapokien ja seinän välissä sekä kivijalan takana. Tämä kaikki todettiin remontin yhteydessä.

Keskvälisessä porstuassa oli vasemmalla naulakko, jossa muun muassa sirpit riippuivat. Kun separaattori saatiin oli se siinä missä nytkin. Pikku huoneiden vintille päästiin tikkaita pitkin keskvälisesta. Lapset nukkuivat siellä. Kammari oli nukkumapaikka ja vaatteiden säilytyspaikka.

Sulani oli ruokatarvikkeiden, astioiden ym. muiden säilytyspaikka. Maithuone keskvälisen perälle rakennettiin pohjoispuolelle, kallion päälle haapahirsistä ja lattia vain yhden laudan paksuiseksi. Tämä kaikki kylmyyden säilyttämiseksi. Läävä on myös 1800-luvulla rakennettu. Näyttää, että siinä on ollut tilaa 6 lehmälle. Välikössa ovat kanat asustelleet. Huussi on rakennettu kunnostuksen yhteydessä. Sen ovi on tuvan alkuperäisen oven jäännös. Koppulissa on pidetty heiniä. Porsas oli vapaana. Yöksi se ajettiin pahnaan.

Latukka, pieni lato, oli nykyisen tulotien mutkan paikkeilla. Vanhan savusaunan jäänteet olivat vielä vuonna 1985 nähtävissä kaivon luona. Sen vieressä oli myös luhistunut uudempi sauna.

Sarrain(lato) on rakennettu 1930-luvulla. Se ei ole kotiseutuyhdistyksen omistama. Mutta käyttöoikeus yhdistyksellä on. Muita sarraimia olivat Isosarrain, Roison sarrain Roison kylän lähellä ja Mustatalli joka oli tehty kaskessa palamatta jääneistä hirsistä, olivat nokisia.

Nykyinen savusauna on lahjoitettu ja tuotu paikalleen kunnostuksen yhteydessä Aholan kylästä. Se on rakennettu myös haapahirrestä, jota pidettiin parhaana materiaalina sillä siinä oli hyvä eristyskyky eikä se polta.

Muisteloita

Salotuvalle mentiin aikaisin keväällä, usein vappuna, heti kun lehmät rupesivat metsästä ja niityiltä syömistä löytämään. Lehmien mukana tulivat lampaat ja kanat.

Silloin kun miehet olivat töissä salolla, olivat myös hevoset mukana. Joutoaikoinaan nekin laskettiin metsään ja lapset pelkäsivät silloin niitä. Lasten tärkeä puuha oli kananpesien etsiminen.

Lyydia Ikävalko muisteli kuinka he mamman eli äidin kanssa olivat alkukesällä usein kahdestaan tuvalla. Oli mukava herätä aamulla,kun käki kukkui tuvan vieressä koivussa. Mamma nousi neljän aikoihin aamullakirnuamaan.

Heinäaikana oli nuortenkin tyttöjen lähdettävä jo 5 maissa heinää lyömään. Miehet niittivät viikatteilla selvemmät paikat, mutta tytöt löivät ojanranteita ja ojanpolvia sirpillä. Viikatteen ja sirpin piti olla erikoisen terävä. Hieno niittyheinä ja savitapit, joita routa oli nostanut
ja joita ei sakean heinän seasta nähnyt, tylsistyttivät aseet äkkiä.

Kun väkeä oli tuvalla enemmän, kävi mamma aina öisin kotona, jossa leipoi rieskat ja piiraat, jotka sitten aamuvarhaisella toi salolle. Mammalla oli aina kävellessään neulominen mukana. Kaikki aika oli käytettävä hyväksi.

Lyydia muistaa kuinka hän oli mamman kanssa heinällä ja vauva oli mukana. Vauva ripustettiin kiikkupussiin puun oksaan tai nuori koivu taivutettiin kiikkupussin kantimeksi. Jos sapileet sattuivat olemaan lähellä, pantiin kiikkupussi sapilaan aisoihin. Sapilaat = 2 pitkää, notkeaa riukua, välissä jokunen poikkipuu, sapilailla vedettiin heiniä aumoihin tai latoon.

Heinäaikaan koko talonväki oli salolla. Vain Virkin vanha setä oli kotimiehenä. Hän ei tullut koskaan salolle, hän oli ollut laivassa kipparina ja viihtyi Saimaalla kalastellen.

Päivää oli pitkä. Viiden maissa syötiin ensimmäisen kerran aamune, sitten 9 aikoihin murkina, puolen päivän jälkeen puolipäiväne Ja sitten 7 jälkeen iltane. Aamulla piiraat tai puuro, murkinalla vahvempaa, samoin päivällä, iltasella keitto. Ruokana peruna, harvemmin liha, kala kuten silakoita, muikkuja, haukia, ahven ja kuhia. Laatikoita oli paljon, rieskaa paistettiin usean kerran viikossa. Piiraina kukkopiiraat eli ummiskat, pyöreät peruna- ja ohrapiiraat. Juomana enimmäkseen piimää. Kun kerma oli maidon päältä kuorittu voin tarpeiksi, kaadettiin kurri maitohuoneen isoon saaviin, jossa se happani vetiseksi harmaaksi, joka oli parasta janoon. Usein syötiin niityllä, astiana tuohirove, jokaisella omansa.

Alkukesällä oli mammalla aikaa tehdä tuohitöitä. Hän teki virsuja parlestiin vasen ja oikea jalka erikseen, tai suoralestiin, jolloin virsu sopii kumpaan jalkaan tahansa. Ropeitakin mamma teki, mutta enimmäkseen jokainen syöjä teki itse omansa. Tuohia oli monet kerät ja levyt varattu
keväällä. Pyykki pestiin saunalla kaivon vieressä, jossa oli muuripata veden lämmittämiseen. Virtaavaa vettä pyykin huuhtomiseen oli kaukana Suurjoella, jonne märät pyyhit oli raahattava 700-800 metrin matkan.

Talvella 1918 sodan aikana oltiin salotuvilla sotaa paossa. Korvenkylä oli taistelumaastoa. Samoissa salo- tuvissa oli paossa sekä punaisten että valkoisten perheväkeä. Ahdasta oli mutta jotenkuten sovittiin. Vuonna 1972 oli viimeinen kesä, jolla on Virkin salotuvalla oltiin.

Joutsenossa oli salotupia monella kylällä. Ne eivät kuitenkaan aina olleet pitkien ja kapeiden tilojen reunoilla, vaan salopalstoilla. Läheskään kaikilla ei ollut rakennettuja salotupia, etenkin jos ne eivät olleet kovin kaukana. Salotuvalla oleminen oli kova työntekoa.

Pertti Vuori, kotiseutuneuvos