Operaatio Pohjanmaa

Talvella 1918 sisällissota riehui Joutsenossakin. Elintarvikkeista oli huutava pula etenkin työväestön keskuudessa. Ja molemmin puolin rintamalinjojen ulkopuolellakin tehtiin suorastaan veritekoja. Meidän kylä ei säästynyt näiltä teoilta. 12. helmikuuta vietiin Kähärilässä talon isäntä Kustaa Helander parin kilometrin päähän punaisten toimesta ja ammuttiin Kinukin mäen risteykseen.
Ukkini veli Juho Jauho meinasi kokea saman kohtalon, mutta naapurin isäntä kuulu punaisten aikeet ja kerkesi oikopolkua varoittamaan Juhoa. Hän otti sukset ja lähti valkoisten puolelle. Kähärilä oli kyllä puolueetonta aluetta, mutta kun oli kouluja käynyt yrittäjä ja talonpoika, niin vähemmästäkin vihattiin.

Toinen isoisäni oli Yläpappilan torppari Petteri Partanen, joka liittyi kapinallisten puolelle punakaartiin. Hän katosi, teloitettiin tai pakeni Venäjälle. Hänet julistettiin kuitenkin vasta 1929 kuolleeksi ja niin mummoni oli neljän lapsen yksinhuoltaja. Pojat olivat 9- ja 8-vuotiaat, työt 7- ja 4-vuotiaat. Kun oli punaisen puoliso, näytti elämä aika ankealta.
Marraskuussa 1918 ryhtyivät sosiaalihallituksen virkamiehet laatimaan suunnitelmaa punaorpojen sijoittamiseen Pohjanmaalle ja Etelä-Savoon vakaisiin maalaistaloihin. Kun olot olivat huonot etenkin teollisuusalueilla ja kun laitospaikoissa kustannukset nousivat melkein kolminkertaisiksi verrattuna yksityiskoteihin ja otettiin myös kasvatukselliset näkökulmat huomioon, koteja löytyikin riittävästi. Olihan lasten kehitykselle oikea koti niissä oloissa parempi. Sosiaalihuolto teki kyllä selväksi yksinhuoltajalle, että ellei hän suostu edes yhden lapsen luovutukseen, tuet vähenevät tai loppuvat. Mummoni sisko otti seitsenvuotiaan tytön huollettavakseen, ettei sentään molempia tarvinnut vieraille antaa. Niin siskokset näkivät toisensa viimeistä kertaa elämässään. Äitini luovutus oli jo sovittu, ehkä sen vuoksi, että nelivuotiaan on helpompi sopeutua uuteen ympäristöön.

Mummoni luovutti nuorimmaisensa, 4-vuotiaan äitini Pohjanmaalle menevään junaan. Keisarinasemalta lähti junassa lapsia, enimmäkseen tyttöjä. Matkalle lähti huutava ja itkevä lapsilauma kohti tuntematonta hoitajat mukanaan. Äiti väitti, että ei itkenyt yhtään koko matkalla, vaan yritti lohdutella pienempiä.
Lapsia jätettiin Pohjanmaalla eri asemille. Jokaisella lapsella oli nimilappu kaulassa, siinä määräasema ja sijaisperheen nimi. Äitini uusi kotipitäjä oli Ilmajoki.
Ilmajoen asemalla oli kasvatti-isä vastassa hevosella. Sillä tehtiin loppumatka uuteen kotiin Renkolan taloon. Perillä oli uusi kasvattiäiti sekä 13- ja 8-vuotiaat kasvattiveljet. Uusi koti ja sen turvallisuus olivat sodan kauhujen ja puutteen takia varmasti tärkeät pienelle tytölle.
Vaikka ihmiset olivat vieraita, Pohjanmaan maisemat aukeat ja murre vieras, saivat lapset ruokaa ja välittämistä.

Äitini kävi kansakoulun, rippikoulun ja Ilmajoen kansanopiston. Tultuaan 18-vuotiaaksi hän muutti takaisin Karjalaan vuonna 1932. Lähtö oli varmasti vaikea, koska hänellä oli 14 vuoden side kasvattikotiin ja ystäviin.
En tiedä enkä tunne muiden lasten kohtaloita, mitä kirjoista olen lukenut. Joidenkin lasten kodit eivät olleet kovin siedettäviä, mutta valtaosassa lapsista pidettiin hyvää huolta. Myös viranomaiset tekivät neljä valvontakäyntiä vuodessa sijaiskoteihin.
Sekin kertoo, että äitiä kohdetiin hyvin, että Pohjanmaan reissu kesti näin pitkään. Toinen seikka, joka piti häntä Pohjanmaalla oli, että vanhempi sisko oli tätinsä kanssa muuttanut Kanadaan 1920-luvulla. Hänen äitinsä meni myös töihin samaan maahan, kun molemmat pojat tulivat toimeen jo omillaan vuonna 1928.

Äitinsä palas Kanadasta neljän vuoden työkeikan jälkeen Suomeen vuonna 1932 mökkirahat taskussaan.
Tulee muistaa, että Suomessa oli paha lama 1930-luvun vaihteessa. Taloja ja mökkejä myytiin halvallakin. Ja niin perhe oli koossa omassa mökissä Kiiskinmäellä Pontuksella paitsi vanhempi sisko, joka jäi Kanadaan lopullisesti.
Positiivista oli, että saimme Pohjanmaalta mukavia serkkuja. Se on rikastuttanut elämää molemmin puolin. Vierailut ja kirjeenvaihto ovat toimineet. Nyt jo meidän jälkikasvumme on pitänyt yhteyttä ja saanut kokea Pohjanmaan vieraanvaraisuutta.
Äitini toi Pohjanmaan reissulta mukanaan yrittäjähenkisyyttä, rohkeutta ja itsepäisyyttä, joita tosiaan tarvittiin, kun meni miniäksi 1939 maalaistaloon.


Tapio Jauho Joutsenon kotiseutuyhdistyksen
kevätkokouksessa 31.3.2019